Oppimisen ja kansalaisyhteiskunnan liitto

Miksi me ajattelemme että oppimisella ja kansalaisyhteiskunnan kehittämisellä on yhteinen rajapinta?

Peter Thiele kirjoittaa kirjassaan Zero to One: Notes on Startups, or How to Build the Future että jokaisen yrityksen pääinvestoinnin tulisi olla keksiä ja kehittää kokonaan uusia tuotteita tai ratkaisuja. Vanhoilla malleilla ei menesty, eivätkä ne luo meille parempaa tulevaisuutta. Tarve korostuu kun vanhat mallit eivät enää ratkaise ongelmia, vaan pikemmin aiheuttavat lisäkitkaa rattaisiin. Uusien ratkaisujen ja elämästä paremman tekeminen ei kuitenkaan saa, eikä voi olla koskaan yritysten, ei edes startuppien yksinoikeus. Tosin Thiele ei mitään sellaista oikeutta ole omimassakaan. Uusien innovaatioiden, palveluiden ja hyvinvoinnin lisääminen ei saa myöskään olla julkisen sektorin yksinoikeutta tai velvollisuutta, vaikka hyvinvointivaltio onkin yksi kaikkein hienoimpia sosiaalisia innovaatioita. Yhdessä yritysten ja julkisen sektorin kanssa tai ihan omin voimin kolmas ja neljäs sektori sekä yhteiskunnalliset yritykset luovat jo tänään ratkaisuja kuljettaessa toivottavasti kohti inhimillisesti parempaan tulevaisuutta. Eikä tarve siihen tule todennäköisesti vähentymään. (Tämä siitä huolimatta tai juuri siksi, että parhaillaan voi nähdä syntyvän myös tavoitteiltaan hyvin ristiriitaisia kansalaisliikkeitä suhteessa inhimilliseen hyvään).

Kansalaisyhteiskunnan toimijoiden roolit

Minkälaisia rooleja ja tehtäviä sitten kolmannelle sektorille, yleishyödyllisille / yhteiskunnallisille yrityksille ja osin myös kansalaisliikkeille voisi määritellä yhteiskunnassa? Erkki Takatalo ja Minnariikka Järvinen kirjoittivat muutama vuosi sitten mainion listan näistä rooleista erään hankeaihion yhteydessä sisällyttäen samaan porukkaan myös vapaan sivistystyön:

1)    kärjessä olijan rooli on

havaita muutos, huomauttaa yhteiskunnallisista epäkohdista ja pyrkiä toiminnalla paitsi korjaamaan niitä, myös tuottamaan ja edistämään kehitystä inhimillisen hyvän suuntaan.

2)    arvovartijan rooli on

pitää kiinni yhteisesti hyväksytyistä arvoista myös niissä tilanteessa, joissa se ei ole taloudellisesti kannattavaa, ja tukea yksilön ja yhteisön valmiuksia kasvaa ja kehittyä sivistyksen, yhteiskunnallisen vastuun ja kestävän kehityksen hengessä.

3)    puolestapuhujan rooli on

huolehtia niistä, joiden sananvalta yhteiskunnassa on heikko, kuten lapset ja vanhukset. Tämä merkitsee mm. yhteiskunnan moninaisten palvelujen saatavuuden ja saavutettavuuden turvaamista. Puolesta puhuminen vaatii rohkeutta tarttua epäkohtiin yli toimialan perinteisten rajojen ja aktiivisuutta määrittää jatkuvasti uudelleen oman organisaation perustehtävää.

 

Nämä roolit ja tehtävät eivät ole pieniä. Harva jaksaa kantaa niitä yksin kovin pitkään, eikä se ole järkevää tai usein edes pidemmän päälle kestävää. Viisaampaa on jakaa kokemuksia, osaamista ja näkemyksiä kaikille kiinnostuneille. Tässä kohtaa kuvioon astuvat yhteisölliset, omaehtoiset oppimisen mallit ja mahdollisuudet. Parhaimmillaan myös aidosti vapaa sivistystyö tukee näitä prosesseja luomalla oppimiselle fasiliteetteja sinne missä niitä eniten tarvitaan ja kaivataan. Eli löytämällä ja tarttumalla olemassa oleviin sivistystarpeisiin, ei keksimällä niitä itse. Meidän näkemyksemme mukaan tämä tapahtuu kehittämällä oppimismahdollisuuksia yhdessä niitä haluavien ja tarvitsevien kanssa, ei tarjoamalla geneerisiä kursseja ”markkinavetoisesti” ylhäältä. Ikävä kyllä taloudellisten paineiden ohjaamana vapaa sivistystyö on ajautumassa ristiriitaan lain antaman tehtävänsä kanssa. Emilia Leppänen käsittelee tätä aihetta tuoreessa väitöskirjassaan kansalaisopistojen näkökulmasta, mutta sama ilmiö on havaittavissa myös osassa kansanopistojen kurssitarjontaa. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, eikä se edes ole oikein kenenkään etu.

Löytääksemme uusia tapoja toteuttaa lain antamaa tehtävää etsimme vuoden 2015 aikana Euroopasta vapaan sivistystyön (tai sitä lähellä olevia) uudenlaisia malleja ja toteutuksia. Julkaisemme helmikuun aikana havainnoista miniraportin, mutta neljä kärkeä lyhyesti jo tähän loppuun. Onnistumiset näyttävät syntyvän akselilla:

  • Vahva osallisuus ja suhde ympäröivään yhteisöön (LungA School)
  • Omaehtoinen osallistuminen myös oppimistavoitteisiin ja tarpeisiin (juttu Valkeakoski-opistosta)
  • Kurssien vahvasti yhteisölliset rakenteet, mutta mahdollisuudet yksilöllisiin opintopolkuihin (Delfoi -koulutukset)
  • Tarjoavat selkeästi jotain sellaista ajassa olevaa, mikä muuten koulutuskentältä puuttuu (KaosPilot)

Nämä löydökset vahvistavat sen, että kansalaisyhteiskunnan kestävässä kehittämisessä omaehtoisella oppimisella, osaamisen jakamisella sekä uusien koulutussisältöjen luomisella on tärkeä rooli. Suhteessa osuuskuntaan tämä antaa lisävirtaa kehittää apaja -konseptia ja luoda yhdessä lisää kursseja tukemaan kansalaisyhteiskunnan toimijoita. Ensimmäinen avaus tälle vuodelle on jo lähtökuopissa, mutta mukaan siihenkin ehtii vielä hyvin mukaan: Kansalaisyhteiskunnan muutosagentti -kurssi starttaa tammikuun lopussa.  Nähdään siis silloin Lahden kansanopistolla muuttamassa maailmaa yhdessä paremmaksi!

English