Katja Raunio: Nousu

Lue lisää oppimisen tulevaisuuksien tutkimuksen ja tarinallistamisen yhteisprosessista.

Nyt hän näkee sen omin silmin ensimmäistä kertaa: sinikeltainen jälki tytön poskella, niin kuin kartta. Tytön nimi on Anni, senkin hän tietää. Anni sai turpaan joltakin noista yksityiskoululaisista, kun levisi huhu, että se pääsee Saksaan kouluun. Se tapahtui kai koulupäivän jälkeen, turpaanveto, illalla siellä pihalla tai käytävällä. Tarkalleen hän ei tiedä, ei ole käynyt siellä. Hän ei ikimaailmassa ottaisi turpaan yhdeltäkään yksityiskoulun rääpäleeltä.

Mutta Anni on ihan rauhallinen, kuulokkeet korvilla, kynsi napsahtelee näytölle. Se tietää, että pääsee pois. Tämä on viimeinen kerta, kun se joutuu katselemaan heidän naamojaan ja tämän bunkkerin halkeilevia seiniä. Tenttien jälkeen koululaisia kuhiseva aula tyhjenee nopeasti, ja moneksi kuukaudeksi aika pysähtyy. Homelaikut valuvat hitaasti alas seinää, ja sillä aikaa Anni on jossain muualla, jossain Saksan kaupungissa. Kai Saksassakin on kaupunkeja.

Aamulla saapuvat vahtimestarit. Ne avaavat kaikki ikkunat, ettei hometta haistaisi, ja siksi näpit ovat jäässä, ja koeluokkiin kannetaan lämmittimet, ja sitten haiseekin hielle. Monta sataa lasta, lähikaupungeista ja kylistä, kerääntyy neljästi vuodessa yhteen haistelemaan hometta ja hikeä, ratkomaan tehtäviä ja kohtaamaan kilpakumppanit.

Vielä pitää odottaa käytävässä. Levoton oppilasmassa velloo kuin ristiaallokko. Ihmiset vaihtavat painoa jalalta toiselle, rapsuttavat selkää, laskevat laukun lattialle, nostavat taas olalle. Kaikkialla helähdyksiä ja piipityksiä, muminaa mikrofoneihin. Keskustelujen äänet kertautuvat valtavan kanjonin seinistä, saavat korvat soimaan. Käytävä on kuin jätemurskain, jonka seinät puristuvat toisiaan kohti. Äidin mielestä se on mahdollisuuksien aitta.

Äiti puristaa käsivarren lihoja, kiskoo hänet läpi yksityiskoululaisten tiiviistä porukasta. Joku tönäisee eteenpäin, mutta ei katso kohti. Äiti ei kiinnitä yksityiskoululaisiin mitään huomiota, ne eivät merkitse äidille mitään. Niillä on niiden paidat ja pinssit, ne ovat kuin kärpäslauma. Mutta äidin katse hakee aivan toista saalista. Kun kynnensyrjä pääsee ruven alle, äiti huitaisee näpit iholta, sylkäisee kämmeneensä ja liimaa hiukset päätä vasten.

– Hei ootteko te Juankosken kouluryhmästä? äiti kysyy naiselta, joka tunkee akkua tyttärensä kuulokkeisiin. Liian suoraa. Äidin olisi pitänyt aloittaa jollain muulla kysymyksellä, vaikka vessoista tai säästä. Äiti on odottanut kuukausia tätä kohtaamista, eikä osaa edes aloittaa oikein. Nainen nyökkää, puristaa niskaansa.

– Me asutaan Valkeislammella, äiti sanoo ja ojentaa kätensä. Naisen silmät käyvät

kuivuuden haavoittamassa kämmenessä, kynnetkin keltaiset.

– Montako oppilasta teidän ryhmässä on? Teillä oli kai toissaneljänneksen parhaat

oppimistulokset? Onko totta, että teille on palkattu opettaja? äiti kysyy ja hengästyy.

Nainen sanoo, että he haluavat pitää ryhmän pienenä. Siellä on jo kahdeksan oppilasta. Naisen ääni on kuin liimanjämiä sormissa, iho on kalpea, hän puristaa sormilla silmien välistä. Juankosken tyttö katsoo suoraan lävitse, kaivaa korvaa pikkusormellaan. Hän tunnistaa tytön. Kysyi joskus apua kassavirtalaskelmissa sen avatarilta, mutta kun sille selvisi, että hän oli kotikoulussa, se blokkasi näkymänsä. Osuuskuntakoulun ituhippi. Sitä se on.

– Me ollaan harkittu muuttoa Juankoskelle. Se on hyvä paikka kasvattaa lapsia, äiti selittää naisen selälle. Nainen tajuaa viimein työntää akun oikein päin. Kysyy äidiltä särkylääkettä. Nielaisee pillerin ilman vettä. Kasvoilla käy hankala ilme, kun jauhopuriste ryömii kurkunpään ohi. Sitten suun tienoille vihdoin ilmaantuu jokin hymyn tapainen.

– Toden totta. Se on niin ihanan yhteisöllinen ja turvallinen ympäristö, nainen sanoo.

– Sitä minäkin. Se on niin tärkeää, missä seurassa lapset nykyään liikkuvat, äiti vastaa. Poika ja äiti vaihtavat katseita. Nyt äiti on oppinut naisen kielen.

– Niin on. Kuulitteko siitä Siilinjärven yksityiskoulun tapauksesta? Olevinaan niin hienoja ihmisiä ja sitten sellaista väkivaltaa.

Poika kääntyy katsomaan, mutta Anni ei enää istu siinä missä aiemmin.

– Vaikea ymmärtää, että lapset tuolla lailla, mistä lienee oppineet.

– Onko teillä paljon lapsia? nainen kysyy.

– Vain tämä prinssi tässä.

Sitten poika hymyilee kaikkein kunnollisinta hymyään, ei hampaita esiin, katse nopeasti ylös, sitten taas nöyrästi lattiaan, ja äiti silittää selkää. Äiti pyytää soittamaan, jos oppilaspaikkoja vapautuu. Ja sitten tekee sen.

Äiti kaivaa taskustaan ruutuvihon ja kynän, ja kaikki kääntyvät katsomaan, luulevat varmaan, että äiti on jotenkin vammainen, ja äiti kirjoittaa puhelinnumeronsa paperille ja repäisee irti sivun. Kaunis käsi tarttuu lappuun peukalon ja etusormen kärjillä, roikottaa sitä niin, että kaikki näkevät ihan varmasti, että sivulle on litistynyt kukkakärpänen, ja ruumiinnesteet ovat piirtäneet kalmon ympärille ruskean sädekehän, ja paperin nurkasta ropisevat alas prinssit ja turvalliset ympäristöt, eikä äiti vahingossakaan katso poikaansa silmiin.

 

Mustat kirjaimet juoksevat näytöllä. Vesa esittelee jotain harjoitusohjelmaa koneeltaan. Vesakin on kotikoulussa, ja heidän äitinsä ovat työkavereita.

– Tää on mun vimppa kerta, Vesa sanoo.

– Meetkö säkin Saksaan opiskelemaan? poika kysyy.
Vesa nauraa niin, että räkä kurkistaa sieraimesta. Se kertoo, että Helsingissä pääsee töihin, jos pystyy lukemaan kaksikymmentä sivua tekstiä.

– Ai mitä tekstiä?
– Sellaista niin kuin kirjassa.

Vaikka Vesa on ihan hyvä kaveri, se ei tiedä mitään, poika ajattelee. Niillä ei ole kotona yhtään kirjaa, sellaista paperista. Pojan kotona on sentään joitain mummun vanhoja, ja jopa koulukirjoja, joita äiti joskus pienenä käytti. Koulukirjoja on joka vuosi vähemmän. Äiti käärii syksyisin omenoita sivuihin. Mutta mummun kirjoihin ei saa koskea. Eikä niihin kukaan koskekaan.

– Pystytkö sä muka? poika kysyy, kumartuu katsomaan tarkemmin koneen näytöllä vilistäviä rivejä.

– Aluksi se oli rasittavaa mutta helpottuu. Se on vähän kuin diskonttaus. Pitää vaan liikutella silmiä ja ajatella.

– Me yritetään saada mulle osuuskuntapaikkaa, poika kertoo, etsii katseellaan aulan väentungokseen kadonnutta äitiään.

– Lähe mun kanssa Helsinkiin, Vesa kuiskaa. – Luuletko sä, että sä pystyt kilpailemaan noiden kermaperseiden kanssa?

Kun seinän näytölle ilmaantuvat ensimmäiset koeluokat, äiti hakee poikansa katsomaan. Yksityiskoulujen oppilaat pääsevät ensin. Äiti etsii vielä yhtä tyyppiä, yhtä mahdollisuutta. Aika kuluu loppuun. He eivät jaksa odottaa taas kolmea kuukautta. Poika riuhtoo irti käsivartensa.

– Äiti, pitää mennä, poika sanoo. Vastahakoisesti äiti päästää hänet ja katsoo, miten poika sulautuu osaksi oppilasrykelmää tenttisalin ovella. Se on vielä niin nuori, niin tietämätön.

– Se taloudenhallinnan harjoituspolku tuotti meillä kyllä päänvaivaa, sanoo matala ääni vierellä. Äiti säpsähtää. Mies tuoksuu hedelmille ja hymyilee. Äiti katsoo aulan kuraista lattiaa, ei kehtaa sanoa, ettei tarkistanut niitä tehtäviä.

– Satuin kuulemaan keskustelunne juankoskelaisten kanssa. Etsittekö te kouluryhmää pojallenne? mies kysyy.

– Onko teillä vapaa paikka? kysyy äiti, ja katse nousee miehen pyöreisiin kasvoihin.

– Ei ei ei. Meidän Annihan on muuttamassa Saksaan kouluun.
Sitten mies kertoo kaikenlaista jostain projektista. Mies kertoo työstään, hienoista mahdollisuuksista. Mies kertoo, että he tarvitsevat oppilaita erilaisista oppimisyhteisöistä. Vähitellen äiti tajuaa, että mies tarkoittaa hänen poikaansa.

– Kotiopetuksesta on ollut vaikea löytää testioppilasta, uskonnollisista syistä, mies sanoo.

– Meillä ei ole mitään uskontoa, äiti hätäilee sanomaan, miettii vasta sitten. Mies hymyilee edelleen, huulet tarttuvat kuivuvien hampaiden pintaan. Mies pyytää yhteystietoja. Äiti ehtii kaivaa esiin ruutuvihon, mutta mies työntää jo kämmenkonettaan, hampaat ovat piiloutuneet. Äidin käsi kulkee kohti, sitten perääntyy, puristaa takinhelmoja.

– Mulla on tuota sähköallergia. En voi koskea noihin. Mutta voin sanella.

Aulan ikkunat on taas suljettu. Varastokäytävälle katoaa lämmitintä raahaava vahtimestari. Sitten poika jo seisoo yksin homeenhajuisessa jätepuristimessa. Kulman takana käy ovi ja heitä on taas kaksi. Se on Anni. Varmaan jättänyt väliin puolet tehtävistä kuten poikakin. Täällä ei Annin tarvitse enää edes yrittää, poika ajattelee. Sen vanhemmat maksavat varmaan miljoonan siitä hyvästä, että joku opettaa sille kaiken, mitä saksalaiset jo osaavat.

Kun Anni kävelee ohi, poika astuu lähemmäs ja hartia keikauttaa Annin pois radaltaan. Anni kääntää sinikeltaisen poskensa kohti.

– Mee mutsis kanssa kerjäämään.
Poika tönäisee Annia, ja Anni lataa täysiä silmäkulmaan. Hetken aikaa päässä vain humisee, poika räpyttelee, nousee polvilleen. Kämmeniin tarttuu hiekkaa lattialta. Niinhän se menikin. Se toinen tyyppi suorittaa tentin vanhempien laskuun sairaalassa. Anni pieksi sen kunnolla, koska tietää, että lähtee kohta, eikä sen tarvitse niellä paskaa kenenkään suunnalta. Se sanoo ”aufviideseenspasti” ja kävelee pois.

English